maanantai 28. toukokuuta 2012

Kesän iloja

Aivan kuten edellisessäkin kirjoituksessa, niin tässäkin on on useamman tapahtuman yhteenvedot. Aika tuntuu juoksevan sellaista vauhtia, että koneelle ei vain tahdo ehtiä tätä blogia päivitämään ihan niin usein kuin mitä toivoisi. Kevät ja kaikki sen mukana tulevat pihatyöt, ynnä muut puuhat ottavat tietysti oman aikansa. Henrikin innostui jalkapallosta, kolmet harjoitukset takana eikä aina voi sanoa että kumpi vie kumpaa, pieni mies palloa vai pallo pientä miestä, mutta hauskaa on ja hiki tulee. Liikunnan riemu, sehän jo pienelle miehelle näin aluksi riittääkin! Mutta ei anneta useamman tapahtuman kertapäivityksen haitata liikaa, vaan aloitetaan taas vanhimmasta tapahtumasta ja tullaan sitten viimeisenä uusimpaan.

16.5, Jedin 1 vuotisjuhlat!

Saimme oikein mieluisan kutsun saapua juhlistamaan Jedin syntymäpäiviä ja vierailupäiväksi valikoitui keskiviikko 16.5. Juuri keskiviikkoisin on ne Henrin jalkapalloharjoitukset, joten niihin lähtiessä pakkasimme myös pienen lahjan sankarille ja kaikki koirat mukaamme. Mutta jos siellä pallokentällä oli vauhtia, niin oli sitä Jedinkin luona... Valtavasta kuvamäärästä huolimatta me emme saaneet yhtään ainoata kuvaa jossa kaikki koirat olisivat olleet samaan aikaan kuvassa... laitetaan siis monta yksittäistä. Roosa on jo oman arvonsa hyvin tunteva rouva, eikä nuorison kanssa juurikaan viitsi juoksennella. Siksipä hänestä saa hyviä otoksia vaikka kuinka paljon!


Kun taas nuoriso... niin, no, nuoriso on mitä on... Cara ja Jedi löysivät yhteisen sävelen samoin tein, eikä näitä kahta erottanut enää oikein mikään.


Onneksi sentään välillä maltettiin pysähtyä tarkkailemaan ympäristöä, toki sekin tehtiin yhdessä. Sukupuolileima taitaa olla melkoisen selvä...?


Kerttu taas touhuili omiaan siellä näiden kahden ääripään välissä, rapakossa oli kiva juoksennella, kuten tassuistakin näkee...


Kaiken kaikkiaan ilta oli oikein miellyttävä ja antoisa. Jedistä on kasvanut oikein komea, vahvaluustoinen ja hyväluonteinen uros. Kaiken hyvän päälle saimme lyhyen, mutta varsin kattavan oppimäärän kameran objektiivien saloihin. Jospa meidänkin kuviemme taso ottaisi piakkoin askeleen eteenpäin...? Kiitos vielä Jedin perheelle kutsusta!



18. - 20.5, vierailu Seinäjoelle

Kaikkea sitä sattuu ja tapahtuu, kun elää avoimin mielin ja tarttuu joskus reippaasti tilaisuuteen. Tutustuimme toiseen, Seinäjoella asuvaan grosse- perheeseen internetin kautta. Aikaa kului ja sitten tapasimme ensimmäistä kertaa silmätysten Tampereen näyttelyssä. Siitä alkoi melkoisen tiivis yhteydenpito joka ei näytä olevan ainakaan vähenemään päin, sen verran hyvin juttu luistaa ja nauru raikaa aina kun tapaamme. Tällä kertaa oli meidän vuoromme tehdä vierailu heidän luokseen, ja voi miten mukava viikonloppu meillä olikaan!
Perillä oli koirille aivan uusia maastoja ja polkuja hajuineen.


Ja rauhallisin kissa mitä me olemme koskaan nähneet! Ei juuri korviaan hetkauttanut vaikka ihan vieraat koirat tulevat ihmettelemään että mikäs koira se tämä on..?


Ihan rehellisesti täytyy sanoa että kyllä sosiaalinen koira on mukava, tässä todisteeksi kuva tuvasta:


Ja sitten vielä melkein täydellinen yhteispotretti ennen kotimatkaa, kissa valitettavasti kuvasta puuttuu:


25. - 27.5, PK-leiri, Lehtimäki

Jos käänsimme koiraharrastuksen suhteen uuden lehden sillä aiemmin olleella Viron näyttelyllä, nyt käänsimme toisen vähän erityyppisen osallistumalla juuri äsken mainitsemamme perheen kanssa sveitsinpaimenkoirien palveluskoiraleirille. Perjantai-iltana satoi hetken kaatamalla, mutta lauantai ja sunnuntai olivat oikein kauniita päiviä. Aurinko porotti mukavan lämpöisesti ja metsä oli kuiva, puitteet olivat muutenkin oikein mainiot metsäjäljen harjoitteluun. Jälkiryhmämme oli vähän sellainen kokoelma, koska mukana oli kolmen grossen lisäksi kaksi appenzelliä, corgi joka tuurasi Ockra grossea ja hovawart. Kuinka moni on muuten nähnyt metsäjälkeä ajavaa corgia? Tässä Doriksen tyylinäyte:


Ja voi sitä riemun määrää kun jäljen päästä löytyikin lempilelu!


Ebba otti jäljen huomattavasti Dorista rauhallisemmin, mutta kuitenkin hienosti jaksoi mennä koko jäljen namikupille saakka.


Meidän koiristamme Cara yllätti isännän oikein kunnolla! Häntä heiluen poistuttiin metsikköön ja melkoisesta vauhdista huolimatta jälki ajettiin lähes täydellisesti, vain yksi puu kierrettiin väärältä puolelta.


Kerttu oli työskentelyssään niin täydellisesti keskittynyt ja rauhallinen, että sitä oli ilo katsoa. Vauhti oli todella hyvä, rauhallinen mutta tasaisesti etenevä.


Harjoittelimme myös esineruutua. Koirille se oli niin mukava harjoitus, että halu päästä töihin kasvoi ihan uusiin mittasuhteisiin. Ebbaakin sai pitää kiinni ihan tosissaan, jotta ehdittiin saamaan alue valmiiksi ennen lähettämistä.


Samoin oli Kertun laita...


Eikä huonommaksi jäänyt Carakaan...


Mutta niin se vain on, ei koiran koko kerro yhtään mitään siitä kuinka hyvä tai huono se missään harrastuksessa on. Yksi viikonlopun suurimmista ilonaiheista oli Doriksen into työskennellä, tässä Doris lähtee ensimmäiseen esineruutuunsa koskaan.


Ja pienen harjoittelun tulos on tässä, paluu esineruudusta kaikkien oppien mukaisesti! Täytyy tunnustaa että nyt jälkikäteen vähän harmittaa, olisi pitänyt ottaa Roosakin mukaan porukkaan treenaamaan.


Rikkautta on monenlaista. Toisille se merkitsee vain ja ainoastaan rahaa, toisille rahaa ja muuta maallista mammonaa yhteensä. Me olemme omalla tavallamme rikkaita, koska meillä on hyviä ystäviä joiden kanssa jakaa yhteinen harrastus ja sen mukanaan tuomat ilon hetket. Kiitos teille kaikille ystäville ja blogimme lukijoille!

tiistai 1. toukokuuta 2012

No nyt olisi uutisia...

Jopas nyt jotain, aikaa vierähti taas viime päivityksestä niin vauhdikkaasti, että ei oikein tiedä mistä aloittaisi... Viimeinen päivitys oli maanantaina 16. huhtikuuta, eli jospa siis kirjoittaisi ihan järjestyksessä ja aloittaisi siis vähän "takautuvasti" sunnuntaista 15. huhtikuuta.

Keski-Suomen Bernit järjestivät tuolloin luonnetestin Muuramessa ja Kerttu pääsi mukaan peruutuksen tapahduttua varasijalta. Tässä nähtäväksi osio jossa tuomari vetää kelkkaa koiraa ja ohjaajaa kohden. Testin edetessä tuomari tulkitsee koiran reaktioita ja neuvoo ohjaajaa jotta ihminen ei omalla toiminnallaan vaikuttaisi koiran toimintaan.


Kerttu toki näyttää reagoivan vahvasti, mutta tilanne kuitenkin laukeaa hyvin eikä pelkoa jää päälle.Tulos oli oikeastaan juuri sellainen mitä olimme itsekin ounastelleet, 127 pistettä. Kertulla on lapsiperheeseen sopiva hyvä ja tasainen luonne. Jos kiinnostaa, niin tässä nähtäväksi koko kaavake josta selviää kaikkien eri osa-alueiden pisteet:


18. - 20.4 meillä oli vieraita. Tai oikeastaan ei voi sanoa vieraita, sillä Roosan pennut Viivi ja Hertta olivat meillä hoidossa muutaman päivän. Selvästi eivät olleet meitä vielä unohtaneet, niin helposti he tänne meille sopeutuivat. Roosakin otti jälkikasvunsa hyvin vastaan, kunhan oli ensin vain muistuttanut että kuka on se porukan vanhin. Välillä ulkoiltiin Roosan ja lasten kanssa...


Ja sitten välillä isojen tyttöjen kanssa...


Ja sitten kun on ulkoiltu, uni maistuu tutusssa ja turvallisessa pesässä.


Viivistä on tullut oikein kaunis corgi, siro mutta todella kaunis. Turkki kiiltää ja neito on muutenkin hyvässä kunnossa.


Herttakin yllätti meidät kaikin puolin positiivisesti. Neito on kasvanut todella tasapainoisesti ja on oikein väreiltään oikein kauniin ruskea, kamera ei oikein kerro totuutta sillä neito on vähän sellainen kuparin ruskea, kettumainen. Tässä vähän tyylinäytettä meidän tulevan handlerin käsittelystä...


Ja tässä sitten meidän aikuisten versio samasta aiheesta:


Jos jotain positiivista voi itse omasta kasvatustyöstään sanoa, niin tähän saakka ei ole tullut vastaan omaa kasvattia joka ei tulisi toimeen lasten kanssa. Tilanne näidenkin kahden kanssa on juuri sellainen mitä me olemme toivoneetkin, lapset ja koirat tulevat keskenään toimeen niin saumattomasti kuin olla ja vain voi.


Kaikin puolin olemme oikein tyytyväisiä ja iloisia kaikista kasvateistamme ja heidän perheistänsä. Tuhannet kiitokset lähettämistänne kuvista ja kuulumisista ja oikein paljon terveisiä Janakkalaan, Turkuun, Joensuuhun, Nokialle, Tornioon, Kuopioon, Kajaaniin, Ouluun ja Rovaniemelle. Älkää unohtako meitä jatkossakaan.

Ja nyt sitten se uusin ja ehkäpä samalla suurin uutinen mitä meidän näyttelyrintamallamme on koskaan tapahtunut. Meidän ensimmäinen ulkomaan näyttelymme:

Swiss Mountain and Cattle Dogs Speciality Show, 29.4.2012, Luige, Estonia.

Kävimme siis Kertun kanssa osallistumassa naapurimme Viron Sveitsinpaimenkoirien erikoisnäyttelyyn. Matkaan emme toki lähteneet yksin, vaan oikeastaan kimmoke koko matkalle saatiin tuttavilta joiden uros oli menossa osallistumaan samaiseen näyttelyyn. Matka alkoi varsinaisesti lauantaina 28. päivä, kun koko seurue siirtyi varsin hämmentävän ja helpohkon check-in tapahtuman jälkeen tuttaviemme auton kyydissä laivan uumeniin. Laivamatka oli nopea, vain 2 tuntia, joten ounastelimme että suurimman osan ajasta voisimme varmaankin viettää kannella koirien kanssa... juu, emme sitten voineet... tuuli oli niin kylmä että se ajoi meidät etsimään lämpimämpää paikka samoin tein. Kuten kuvasta näkyy, niin hymyt hyytyivät jo ihan alkuminuuteilla kun havaittiin että sennenshopin viralliset hupparit eivät ole paras suoja keväistä merituulta vastaan...


Mutta eipä mitään hätää, eikä kysyvä tieltä eksy. Tosin eihän aina välttämättä tarvitse edes kysyäkään kuin asiat etenevät ihan omalla painollaan, ja niin niinpä mekin löysimme itsemme varsin vaiherikkaiden tapahtumien jälkeen laivan kenneltilasta. Tilan viimeistely ei nyt ollut ihan parhaimman salongin ja kapteenin pöydän tasoluokkaa, mutta ainakaan ei enää palellut ja hyvä niin!


Ajallaan pääsimme myös ulos laivasta ja ajattelimme käyttää joutilasta iltaa hyväksi etsimällä itse näyttelypaikan ennen hotelliin menoa. Yritykseksi jäi, mutta tyhjin käsin emme jääneet. Näkemistä ja kokemista riittää ihan kokeneemmallekin matkaajalle, eikä tarvitse yhtään Viroa kauemmaksi lähteä, lupaamme sen... No eipä siinä mitään, matka jatkuu koska hotellihan on aina hyvä etsiä ajoissa, eikä vasta sitten kun nälkä on jo kova ja unikin jo painaa päälle. Siksipä etsimme tiemme hotelliin ja keskustelimme matkalla miten mukavaa vaihtelua tällainen reissu on. Lapsilla on isovanhempien luona vapaata vanhemmista, koska isovanhemmat todennäköisesti ovat hivenen pehmeämpiä ja leppoisampia olemukseltaan, käytökseltään ja kurinpidoltaan kuin mitä me vanhempina olemme. Ja saahan siinä itsekin pienen loman kun ei tarvitse huolehtia niin tiukasti ruokailuista ym asioista mitä lasten kanssa matkustaminen mukanaan tuo. No emme me kuitenkaan ihan täysin lapsista eroon päässeet, hotellissa oli nimittäin 10 linja-autollista lapsia ikähaarukassa juoksu sujuu jo,  mutta kävely ei vielä oikein luonnistu... ilmeisesti kaupungissa oli jotkut voimistelukilpaulut tai vastaavat, sillä pieniä tyttöjä pinkoi pitkin käytäviä siten että pienten jalkojen töminä kuulosti muuten ihan kotoisalta, mutta sitä oli vain monin verroin enemmän ja se kuulosti vain noin sen 10 kertaa kovemmalta... Mutta onneksi Kerttu ainakin otti huoneen omakseen jo heti ensi hetkillä, eikä ollut pienistä äänistä moksiskaan.

 
Osa meistä nukkui yön hyvin ja osa sitten vähän huonommin, mutta niin vain pääsimme aamulla ylös ja taas pienten kommellusten jälkeen matkaan kohden näyttelypaikkaa, siis sitä jota emme edellisenä iltana löytäneet. Tällä kertaa opasteet olivat jo paikoillaan ja saatoimme huokaista helpotuksesta, nyt ei tarvinnut kuin odottaa oman kehän alkamista jonka oli merkattu tapahtuvaksi kello 15.00. Kun ensimmäinen grosse kello 16.50 sitten meni kehään, päässä takoi sellainen inhottava ajatus että se hattu olisi sittenkin pitänyt ottaa mukaan...  Päänahka muistutti lähinnä tomaatin kylkeä, mutta taas toisaalta se mahdollisti sen että kameran kanssa sai heilua ihan vapaasti ilman pelkoa punastumisesta. Punaisemmaksi ei nimittäin voi ihminen enää muuttua... Ensimmäinen kehässä ollut uros oli ihan raamikas yksilö, mutta valitettavasti se ei ollut ihan samalla aaltopituudella tuomarin kanssa.


Muutaman kerran tuomaria komennettuaan se sai arvostelun, mutta ei varsinaista sijoitusta. Sitten oli meidän seurueemme uroksen vuoro näyttää mallia miten kehässä ollaan! Ensin sanotaan: "AAAA..."


Ja sitten poseerataan niinkuin pitääkin!


Ja hyvinhän se meni, tuloksena paras uros 1 ja Viron muotovalion arvo!

Tämän jälkeen kehään pääsi nuorten luokan narttu Latviasta. Ihan nätin näköinen neito kaikin puolin, vai mitä? Jatkoon oikeuttavat arvostelut ja seuraavaa odotellessa...


Ja sitten, vihdoin ja viimein oli meidän vuoromme. Selkää pakotti päivän seisomisesta, päätä kiristi palaneen ihon vuoksi ja jännitys väänsi vatsaa... ensin katsottiin hampaat:


Ja sitten poseerattiin niin hyvin kuin vain osattiin...


Tuloksena myös jatkoon oikeuttava arvostelu, Jihuu!! Tämän jälkeen alkoi paras narttu- kilpailu ja näimme jotain mitä emme olleet ennen nähneet. Tuomari kaivoi esiin mittanauhan ja alkoi mitata Kertun päätä. Kallon ja kuonon pituuden / leveyden suhdetta sekä kallon ja kuonon ympärysmittaa. Pitkien mittausten ja vertailujen jälkeen tuomari selitti Kertun kuonon olevan hivenen liian kapea, ja sanoi että jos se olisi ollut leveämpi, se olisi ollut ykkönen. Voi sentään miten harmittavan lähellä!! No minkäs teet, joskus voittaa, joskus häviää. Ei näyttelyitä saa liian vakavasti ottaa... :)

Vuorossa rotunsa paras- kilpailu jonka narttu voittaa senkin! Seurueemme uroksesta tuli vastakkaisen sukupuolen paras ja me toteamme että emme me huonolle hävinneet.


Tämän jälkeen keräämme tavaramme kasaan, että ehtisimme siirtyä satamaan ja haukata jotain ennen laivaan ajoa. Ehdimme vielä saada viimeiset kommellukset paikallisesta Hesburgerista ja sitten olemmekin laivassa matkalla kotiin. Laivamatka sinällään on taas kerran täynnä mitä ihmeellisempiä sattumuksia, mutta niin vain niistäkin ehjänä selvittiin, ainakaan mitään fyysistä vammaa ei syntynyt. Se että kuinka kauan menee ennen kuin kaikille sattumuksille itse kehtaa nauraa ilman että pieni häpeän poikanen nostaa päätään, sen näyttää vain ja ainoastaan aika... Satamasta kun lähdettiin eteenpäin, niin peräkontissa oli varsin hiljaiset kaverukset. Toinen sentään nosti kolmannen kuvan kohdalla päätä ihmetellen että mikä täällä oikein välkkyy...


Kaiken kaikkiaan matka oli ehdottomasti tekemisen arvoinen, emmekä vaihtaisi hetkeäkään pois. Näimme ja koimme enemmän kuin mitä olisimme ikinä voineet villeimmissäkään kuvitelmissa odottaa! Maailman vahvin mummo, ainakin Viron (jos ei jopa koko euroopan) kirein pipo, ihmisiä hylkivät ovet ja oven kahvat...

Tuhannet kiitokset teille rakkaat ystävät matkaseurasta! Otetaan sama uusiksi, mutta sovitaanko että mennään ensi kerralla vaikka Ruotsiin...? ;-)