No nyt olisi uutisia...

Jopas nyt jotain, aikaa vierähti taas viime päivityksestä niin vauhdikkaasti, että ei oikein tiedä mistä aloittaisi... Viimeinen päivitys oli maanantaina 16. huhtikuuta, eli jospa siis kirjoittaisi ihan järjestyksessä ja aloittaisi siis vähän "takautuvasti" sunnuntaista 15. huhtikuuta.

Keski-Suomen Bernit järjestivät tuolloin luonnetestin Muuramessa ja Kerttu pääsi mukaan peruutuksen tapahduttua varasijalta. Tässä nähtäväksi osio jossa tuomari vetää kelkkaa koiraa ja ohjaajaa kohden. Testin edetessä tuomari tulkitsee koiran reaktioita ja neuvoo ohjaajaa jotta ihminen ei omalla toiminnallaan vaikuttaisi koiran toimintaan.

Kerttu toki näyttää reagoivan vahvasti, mutta tilanne kuitenkin laukeaa hyvin eikä pelkoa jää päälle.Tulos oli oikeastaan juuri sellainen mitä olimme itsekin ounastelleet, 127 pistettä. Kertulla on lapsiperheeseen sopiva hyvä ja tasainen luonne. Jos kiinnostaa, niin tässä nähtäväksi koko kaavake josta selviää kaikkien eri osa-alueiden pisteet:

18. - 20.4 meillä oli vieraita. Tai oikeastaan ei voi sanoa vieraita, sillä Roosan pennut Viivi ja Hertta olivat meillä hoidossa muutaman päivän. Selvästi eivät olleet meitä vielä unohtaneet, niin helposti he tänne meille sopeutuivat. Roosakin otti jälkikasvunsa hyvin vastaan, kunhan oli ensin vain muistuttanut että kuka on se porukan vanhin. Välillä ulkoiltiin Roosan ja lasten kanssa...

Ja sitten välillä isojen tyttöjen kanssa...

Ja sitten kun on ulkoiltu, uni maistuu tutusssa ja turvallisessa pesässä.

Viivistä on tullut oikein kaunis corgi, siro mutta todella kaunis. Turkki kiiltää ja neito on muutenkin hyvässä kunnossa.

Herttakin yllätti meidät kaikin puolin positiivisesti. Neito on kasvanut todella tasapainoisesti ja on oikein väreiltään oikein kauniin ruskea, kamera ei oikein kerro totuutta sillä neito on vähän sellainen kuparin ruskea, kettumainen. Tässä vähän tyylinäytettä meidän tulevan handlerin käsittelystä...

Ja tässä sitten meidän aikuisten versio samasta aiheesta:

Jos jotain positiivista voi itse omasta kasvatustyöstään sanoa, niin tähän saakka ei ole tullut vastaan omaa kasvattia joka ei tulisi toimeen lasten kanssa. Tilanne näidenkin kahden kanssa on juuri sellainen mitä me olemme toivoneetkin, lapset ja koirat tulevat keskenään toimeen niin saumattomasti kuin olla ja vain voi.

Kaikin puolin olemme oikein tyytyväisiä ja iloisia kaikista kasvateistamme ja heidän perheistänsä. Tuhannet kiitokset lähettämistänne kuvista ja kuulumisista ja oikein paljon terveisiä Janakkalaan, Turkuun, Joensuuhun, Nokialle, Tornioon, Kuopioon, Kajaaniin, Ouluun ja Rovaniemelle. Älkää unohtako meitä jatkossakaan.

Ja nyt sitten se uusin ja ehkäpä samalla suurin uutinen mitä meidän näyttelyrintamallamme on koskaan tapahtunut. Meidän ensimmäinen ulkomaan näyttelymme:

Swiss Mountain and Cattle Dogs Speciality Show, 29.4.2012, Luige, Estonia.

Kävimme siis Kertun kanssa osallistumassa naapurimme Viron Sveitsinpaimenkoirien erikoisnäyttelyyn. Matkaan emme toki lähteneet yksin, vaan oikeastaan kimmoke koko matkalle saatiin tuttavilta joiden uros oli menossa osallistumaan samaiseen näyttelyyn. Matka alkoi varsinaisesti lauantaina 28. päivä, kun koko seurue siirtyi varsin hämmentävän ja helpohkon check-in tapahtuman jälkeen tuttaviemme auton kyydissä laivan uumeniin. Laivamatka oli nopea, vain 2 tuntia, joten ounastelimme että suurimman osan ajasta voisimme varmaankin viettää kannella koirien kanssa... juu, emme sitten voineet... tuuli oli niin kylmä että se ajoi meidät etsimään lämpimämpää paikka samoin tein. Kuten kuvasta näkyy, niin hymyt hyytyivät jo ihan alkuminuuteilla kun havaittiin että sennenshopin viralliset hupparit eivät ole paras suoja keväistä merituulta vastaan...

Mutta eipä mitään hätää, eikä kysyvä tieltä eksy. Tosin eihän aina välttämättä tarvitse edes kysyäkään kuin asiat etenevät ihan omalla painollaan, ja niin niinpä mekin löysimme itsemme varsin vaiherikkaiden tapahtumien jälkeen laivan kenneltilasta. Tilan viimeistely ei nyt ollut ihan parhaimman salongin ja kapteenin pöydän tasoluokkaa, mutta ainakaan ei enää palellut ja hyvä niin!

Ajallaan pääsimme myös ulos laivasta ja ajattelimme käyttää joutilasta iltaa hyväksi etsimällä itse näyttelypaikan ennen hotelliin menoa. Yritykseksi jäi, mutta tyhjin käsin emme jääneet. Näkemistä ja kokemista riittää ihan kokeneemmallekin matkaajalle, eikä tarvitse yhtään Viroa kauemmaksi lähteä, lupaamme sen... No eipä siinä mitään, matka jatkuu koska hotellihan on aina hyvä etsiä ajoissa, eikä vasta sitten kun nälkä on jo kova ja unikin jo painaa päälle. Siksipä etsimme tiemme hotelliin ja keskustelimme matkalla miten mukavaa vaihtelua tällainen reissu on. Lapsilla on isovanhempien luona vapaata vanhemmista, koska isovanhemmat todennäköisesti ovat hivenen pehmeämpiä ja leppoisampia olemukseltaan, käytökseltään ja kurinpidoltaan kuin mitä me vanhempina olemme. Ja saahan siinä itsekin pienen loman kun ei tarvitse huolehtia niin tiukasti ruokailuista ym asioista mitä lasten kanssa matkustaminen mukanaan tuo. No emme me kuitenkaan ihan täysin lapsista eroon päässeet, hotellissa oli nimittäin 10 linja-autollista lapsia ikähaarukassa juoksu sujuu jo,  mutta kävely ei vielä oikein luonnistu... ilmeisesti kaupungissa oli jotkut voimistelukilpaulut tai vastaavat, sillä pieniä tyttöjä pinkoi pitkin käytäviä siten että pienten jalkojen töminä kuulosti muuten ihan kotoisalta, mutta sitä oli vain monin verroin enemmän ja se kuulosti vain noin sen 10 kertaa kovemmalta... Mutta onneksi Kerttu ainakin otti huoneen omakseen jo heti ensi hetkillä, eikä ollut pienistä äänistä moksiskaan.

 
Osa meistä nukkui yön hyvin ja osa sitten vähän huonommin, mutta niin vain pääsimme aamulla ylös ja taas pienten kommellusten jälkeen matkaan kohden näyttelypaikkaa, siis sitä jota emme edellisenä iltana löytäneet. Tällä kertaa opasteet olivat jo paikoillaan ja saatoimme huokaista helpotuksesta, nyt ei tarvinnut kuin odottaa oman kehän alkamista jonka oli merkattu tapahtuvaksi kello 15.00. Kun ensimmäinen grosse kello 16.50 sitten meni kehään, päässä takoi sellainen inhottava ajatus että se hattu olisi sittenkin pitänyt ottaa mukaan...  Päänahka muistutti lähinnä tomaatin kylkeä, mutta taas toisaalta se mahdollisti sen että kameran kanssa sai heilua ihan vapaasti ilman pelkoa punastumisesta. Punaisemmaksi ei nimittäin voi ihminen enää muuttua... Ensimmäinen kehässä ollut uros oli ihan raamikas yksilö, mutta valitettavasti se ei ollut ihan samalla aaltopituudella tuomarin kanssa.

Muutaman kerran tuomaria komennettuaan se sai arvostelun, mutta ei varsinaista sijoitusta. Sitten oli meidän seurueemme uroksen vuoro näyttää mallia miten kehässä ollaan! Ensin sanotaan: "AAAA..."

Ja sitten poseerataan niinkuin pitääkin!

Ja hyvinhän se meni, tuloksena paras uros 1 ja Viron muotovalion arvo!

Tämän jälkeen kehään pääsi nuorten luokan narttu Latviasta. Ihan nätin näköinen neito kaikin puolin, vai mitä? Jatkoon oikeuttavat arvostelut ja seuraavaa odotellessa...

Ja sitten, vihdoin ja viimein oli meidän vuoromme. Selkää pakotti päivän seisomisesta, päätä kiristi palaneen ihon vuoksi ja jännitys väänsi vatsaa... ensin katsottiin hampaat:

Ja sitten poseerattiin niin hyvin kuin vain osattiin...

Tuloksena myös jatkoon oikeuttava arvostelu, Jihuu!! Tämän jälkeen alkoi paras narttu- kilpailu ja näimme jotain mitä emme olleet ennen nähneet. Tuomari kaivoi esiin mittanauhan ja alkoi mitata Kertun päätä. Kallon ja kuonon pituuden / leveyden suhdetta sekä kallon ja kuonon ympärysmittaa. Pitkien mittausten ja vertailujen jälkeen tuomari selitti Kertun kuonon olevan hivenen liian kapea, ja sanoi että jos se olisi ollut leveämpi, se olisi ollut ykkönen. Voi sentään miten harmittavan lähellä!! No minkäs teet, joskus voittaa, joskus häviää. Ei näyttelyitä saa liian vakavasti ottaa... :)

Vuorossa rotunsa paras- kilpailu jonka narttu voittaa senkin! Seurueemme uroksesta tuli vastakkaisen sukupuolen paras ja me toteamme että emme me huonolle hävinneet.

Tämän jälkeen keräämme tavaramme kasaan, että ehtisimme siirtyä satamaan ja haukata jotain ennen laivaan ajoa. Ehdimme vielä saada viimeiset kommellukset paikallisesta Hesburgerista ja sitten olemmekin laivassa matkalla kotiin. Laivamatka sinällään on taas kerran täynnä mitä ihmeellisempiä sattumuksia, mutta niin vain niistäkin ehjänä selvittiin, ainakaan mitään fyysistä vammaa ei syntynyt. Se että kuinka kauan menee ennen kuin kaikille sattumuksille itse kehtaa nauraa ilman että pieni häpeän poikanen nostaa päätään, sen näyttää vain ja ainoastaan aika... Satamasta kun lähdettiin eteenpäin, niin peräkontissa oli varsin hiljaiset kaverukset. Toinen sentään nosti kolmannen kuvan kohdalla päätä ihmetellen että mikä täällä oikein välkkyy...

Kaiken kaikkiaan matka oli ehdottomasti tekemisen arvoinen, emmekä vaihtaisi hetkeäkään pois. Näimme ja koimme enemmän kuin mitä olisimme ikinä voineet villeimmissäkään kuvitelmissa odottaa! Maailman vahvin mummo, ainakin Viron (jos ei jopa koko euroopan) kirein pipo, ihmisiä hylkivät ovet ja oven kahvat...

Tuhannet kiitokset teille rakkaat ystävät matkaseurasta! Otetaan sama uusiksi, mutta sovitaanko että mennään ensi kerralla vaikka Ruotsiin...? ;-)