Työt ovat taas pitäneet blogimme päivittäjän pois koneen äärestä, mutta nyt kun tilanne on jälleen hetkeksi normalisoitunut niin kerrotaanpa takautuvasti edellisestä viikonlopusta.

Meillä oli suuri ilo saada vieraaksemme grosset Ebba ja Ockra huoltojoukkoineen. Aivan muuten vain he eivät meille viikonlopuksi tulleet, vaan lauantaina 10.3 oli Keski-Suomen Bernien järjestämä tottelevaisuuskoulutus tapahtuma johon perheiden rouvat olivat ilmoittautuneet. Meiltä koulutukseen osallistui vain Kerttu, mutta Ebban ja Ockran kummankin osallistuminen nosti lyhytkarvojen osuuden osallistujista ihan mukavaksi. Koulutusta käytiin yksi koira + ohjaaja kerrallaan ja ensimmäisenä tästä "meidän porukasta" tositoimiin pääsi Ockra. Homma oli oikein mielekästä, ainakin kuvien perusteella. Tässäkin Ockra näyttää miettivän että, eikö me jo viimeinkin voitaisi tehdä jotain...?

Mutta osaa Ockra olla myös ylvään rauhallinen, mikäli niin vain pyydetään!

Sitten oli Kertun vuoro. Nyt on sellainen vaihe että kapulan suussa pitäminen inhottaa jostain syystä yli kaiken. Ensin käydään vähän keskustelua kuinka asiassa kannattaisi edetä:

Ja sitten hetken päästä alkaa tunnelin päässä jo valoa pilkottamaan!

Ja sitten viimeisenä, mutta ei missään nimessä vähäisimpänä, areenalle astui Ebba. Ensin harjoitellaan vähän matalammalla esteellä:

Ja sitten näytetään että kuinka se temppu oikein tehdään!

Pitkä päivä vaati veronsa ja illalla meillä oli varsin väsynyttä väkeä. Nimittäin sillä aikaa kun rouvat saivat keskittyä täysillä koulutukseen, perheiden isät veivät lapset purkamaan energiaansa Jyväskylän HopLopiin. Vauhtia oli vähintään riittävästi, mutta kuitenkin oli oikein mukava huomata miten hyvin lapset pysyivät porukassa. Leikkiä ja naurua piisasi, niin lapsilla kuin isilläkin, tiedä sitten kummat tuosta vierailusta enemmän nautti... Koirien osalta ilta kului enemmän ja vähemmän tällaisissa merkeissä:

Viikonlopun lopuksi saimme vielä yhden varsin mieluisan vieraan ihan tästä meidän kodimme läheltä, kun Gillix Synth Echo eli Jedi saapui sunnuntaina tyttöjen laumaa juoksuttamaan. Ensin kurkistetaan aidan takaa:

Ja sitten katsotaan kuinka kovaa ne tytöt oikein pääsevätkään...

Ja kyllähän ne kovaa pääsivät, itse asiassa niin kovaa että koko porukasta oli melkoisen vaikea saada kuvaa. Vauhti kun oli suunnilleen tällaista:

Sitten kun suurimmat kierrokset oli saatu poistettua, saatiin polulla otettua se yhteiskuvakin:

Näimme Jedin ensimmäisen kerran ihan pienenä, juuri tulleena pentuna ja hänestä on kasvanut oikein komea uros. Luonne on oikein upea, sopivasti itsetietoinen ja muutenkin olemukseltaan varma. Osaa rauhoittua vaikka vieraassa paikassa kyläilemässä onkin.

Niin se vain on että, tämä koiraharrastus on paljon mukavampaa kun sen myötä on saanut niin paljon niin hyviä ystäviä. Kiitos oikein mukavasta viikonlopusta teille kaikille, Sanna, Tomas ja Tiina!

Pieni koira vai iso koira?

On asioita joista ei koskaan pidä kiistellä, sillä yhtä ja ainoaa totuutta ei todennäköisesti ole olemassakaan. Siksipä mekään emme edes yritä sanoa kumpi olisi parempi, pieni vai iso koira, koska molemmissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Mutta tässäpä olisi kuvin havainnollistettuna se suurin käytännön eroavaisuus pienen ja ison koiran välillä.  Ja se on... maavara, eli voitaisiin kai sanoa myös etenemiskyky (varsinkin näin talviaikaan..)

Kuten yltä näkee, siinä missä Roosan rintakehä jo melkein tekee omaa uraa hangen pintaan, Kertulla ei hanki yllä edes puoleen väliin jalkoja. Poluilla kulkiessa koko lauma etenee ihan mukavasti, isot edellä ja Roosa nauttii valmiiksi auratusta reitistä.

Mutta sitten umpihanki onkin jo huomattavasti haasteellisempi, siinä missä grosse etenee varsin vauhdikkaasti näin:

Corgille käy siellä pehmeässä lumessa näin:

Mutta kun metsästä päästään pois auratulle ja kovemmalle alustalle, Corgi antaa takaisin samalla mitalla ja käyttää kokoaan hyväkseen sen enempää turhia kiertelemättä...

Mutta löytyy siitä grossestakin tarvittaessa pieni koira! Kaikki meidän Caran tuntevat tietävät varsin hyvin että neiti on melkoisen energinen ja vilkas pakkaus. Mutta kuitenkin näin varovaisesti Cara, reilu 1,5 vuotta ja 40 kiloa, osaa käyttäytyä lasten kanssa, mallina Henri 6 vuotta ja 26 kiloa.

Kun taas vastaavasti pennut (9 viikoa ja 2 x 3 kiloa) saivat aikaan tämän...

Ei vain, leikki leikkinä... Tottakai pentujen kanssa leikitään ja painitaan varovaisesti, mutta tosiasia on että ainakin meidän grosset ovat lasten kanssa oikein varovaisia. Sama kyllä pätee kyllä moniin muihinkin tapaamiimme grosseihin. Terveisiä vain tuttaville Riihimäelle ja Seinäjoelle, joiden koirista meillä eniten kokemusta on.

Olipa pitkä tauko

Onpa jännä ilmiö, ensin ei oikein ollut mitään mitä kirjoittaa ja millä blogia päivittäisi, mutta nyt asiaa olisi vaikka kuinka paljon...

Aloitetaas ensin pentujen kuulumisista. Kaikki pennut ovat ollet jo jonkun aikaa uusissa kodeissaan ja saamamme tiedon mukaan kaikilla menee oikein mukavasti. Tämä lämmittää sydäntä ja saa aikaan hyvän mielen. Kuviakin olemme iloksemme saaneet ja tottahan toki jaamme osan niistä myös teidän kaikkien lukijoiden nähtäville.

Kuopion Topi

Lola Oulusta

Hertta Nokialta

Jussi Kajaanista

Nuutti Kajaanista

Tosin näiden Kajaanin poikien kanssa kävi niin hyvä juttu että heidän perheissään pääsi oikein käymään kyläilemässä. On se hyvä että joskus työmatkatkin saavat näin mukavaa vaihtelua ;-) Nuutista ei vaan saanut parempaa kuvaa, kun piti sitten unohtaa kamera majoitukseen.

Olihan meillä myös sveitsinpaimenkoirien talvierikoisnäyttely Lohjalla, Showlink areenalla. Kehämme alkoi aamulla kymmeneltä ja matkaa Jyväskylästä Lohjalle on sen verran paljon, että päätimme ottaa varman päälle ja matkustaa edelliseksi yöksi lähemmäksi ja majoittua hotelliin. Kaiken hyvän päälle olimme vielä lähes koko perhe vähän kipeänä. Hyvä oli että otimme varman päälle, sillä matkamme muodostuikin varsin jännittäväksi ja mieleenpainuvaksi... Riihimäelle hyvien ystävien luokse saakka matka meni oikein mukavasti, mutta kun lähdimme kohti Espoota ja pääsimme takaisin moottoritielle, autostamme tipahti pakoputki! Nyt jo naurattaa, mutta juuri tuolla hetkellä teki mieli upottaa lähimpään suohon koko keksintö... Tämä auto on ollut meillä vasta muutaman kuukauden, joten ihan kaikkea ei ole vielä käyty lävitse eikä muutenkaan pakoputken tipahtamiseen osaisi varautua. No minkäs teet, oli pakko ajaa varovasti Hyvinkäälle saakka että pääsimme moottoritieltä pois ja pääsimme vaurioita kartoittamaan. Tilanne ei ollut täysin toivoton, mutta ilman apuja siitä ei selvinnyt. Puhelin käteen, soitto ystäville joiden pihasta juuri poistuimme ja apujoukkojen saavuttua teimme pikakorjauksen. Sitten olimmekin vanhalla Helsingin tiellä keulan osoittaessa uudelleen kohden Riihimäkeä. On olemassa sanonta "hädässä ystävä tunnetaan" ja tuolloin me koimme sen konkreettisesti. Saavuttuamme taas ystäviemme pihaan, heidän tila-autonsa oli jo valmiiksi käynnissä lämpiämässä. Meidät komennettiin siirtämään tavarat, muksut ja koirat heidän autoonsa ja jatkamaan matkaa, että saisimme lapset syömään iltapalaa ja nukkumaan. Katsoisimme autoa sitten näyttelyn jälkeen paremmalla ajalla. Näin teimme ja vihdoin pääsimme hotelliin lepäämään. Hotellissa tapasimme toiset ystävämme Seinäjoelta ja syötyämme yhdessä aamiaisen, lähdimme porukassa kohti Lohjaa. Itse näyttely meni ihan mukavasti, pystejä emme mukaamme saaneet mutta olemme oikein tyytyväisiä meidän isojen tyttöjen arvosteluihin. Tuomari oli tiukka mutta oikeudenmukainen, toivoi esimerkiksi Kertulle rintakehään lisää leveyttä ja syvyyttä, ja omastakin mielestämme tuomari on täysin oikeassa. Sen verran hyvin tytöt kuitenkin menestyivät, että heidät siellä kuvattiin. Kuvaaja Taikakuva.

Kerttu, VAL ERI1

Cara, NUO EH1

Näyttelyn jälkeen teimme Riihimäen ystäväperheen kanssa jaon kahteen. Emännät jäivät näyttelyyn odottamaan isomman kehän alkua ja isännät, muksut ja meidän koirat + tavarat lähtivät kohden pörisevää kulkuneuvoa ja autoremonttia. Matkalla Hyvinkään Motonetista tarvikkeita, kaupasta ruokatarvikkeita ja selkeä suunnitelma oli valmis. Ystäväperheen isäntä valmisti ruokaa samalla kun muksut katsoivat Karvisen seikkailuita DVD:ltä ja automme pakoputki sai osakseen hivenen parempaa korjausta kuin mitä tien päällä oli ollut mahdollista. Ja kyllä kannatti, auto oli taas ajokunnossa, muksut hyvin syöneenä ja isännilläkin parempi mieli. Ajallaan emännätkin saapuivat Riihimäelle hyvien uutisten kanssa, ystävien uros oli ollut näyttelyn BIS2! Hetken rauhoittumisen jälkeen lähdimme kotia kohden ja koska muksut nukkuivat koko ajan, ajoimme pysähtymättä suoraan kotiin. Olikin jo melkein puoliyö kun olimme kotona, väsytti kyllä...

Reissu oli raskas ja mieleenpainuva, mutta olemme varmoja että tästä irtoaa vielä monet naurut kun ystäviemme kanssa tapaamme!

Onpa kylmä keli...

Nyt ne pakkaset sitten alkoivat, tänä aamuna meidän mittari näytti -26 astetta. Ainoa lohtu asiassa on se, että onneksi ollaan jo kevään puolella. Päivät kuluvat verkkaisesti mutta varmasti, päivistä muodostuu viikkoja ja joka ikinen viikko vie aina hitusen lähemmäksi kesää ja lämpöä. Mutta toisaalta, on asiassa sekin puoli että jollain tavalla talvi on kaunista aikaa. Tässä muutama kuva ulkoilmasta.

Sitä luulisi että kun pentujen määrä kotosalla vähenee, niin elämä muuttuisi jotenkin... rauhallisemmaksi. Niin, niin sitä tosiaan luulisi... mutta kävi selväksi että kaksikin pentua muodostaa varsin tehokkaan yhdistelmän kun vauhtia ja yritystä piisasi enemmän kuin mitä kehityksen vaihe oikein mahdollistaisi. Tosin tämä yhtälö hajosi eilen kun sijoittamamme tyttö Hertta muutti isosiskopuolensa Viivin luokse Nokialle. Viivi oli mukana Herttaa hakemassa ja voi että sitä ensitapaamista! Aivan kuin kumpikin olisi tiennyt asioiden oikean laidan jo etukäteen, sellainen kaksikko tämä pari oli alusta alkaen. Ensin leikittiin sisällä ja ulkona, sitten Hertta putsasi Viivin korvat ja sitten olla makoiltiin muuten vain. Tämän parempaa alkua ei olisi voinut edes toivoa. Kaikkea hyvää teille sinne Nokialle, tällaisena me tulemme Hertan muistamaan kunnes sitten taas nähdään.

No sittenhän sitä luulisi että nyt meillä on rauhallista...? No niin niin, niin luulisi... tai oli meillä rauhallista hetken. Viimeinen kotona oleva poika, siis tämä meidän Alokas, oli eilen vähän apean ja yksinäisen oloinen. Äidistä piti pojan seuraa ja turvaa hakea.

Mutta tänään poika oli jo reipas oma itsensä. Ainoa ongelma on vaan kun ei ole kokoistaan kaveria jota komentaa ja äitiä ei oikein uskalla, komentaa vielä kovemmin takaisin. Siksipä on siis otettava käyttöön kovemmat otteet ja näytettävä isoille tytöille, että kuka se sanoo missä se kaappi oikein seisoo...!

Vuosi 2011, Kertun vuosi

Olemme erittäin iloisia voidessamme kertoa Isosveitsinpaimenkoiramme Kertun menestyksestä koskien vuotta 2011. Suomen Sveitsinpaimekoirayhdistyksellä on Goldwäscher - niminen kiertopalkinto, jolla palkitaan vuoden aikana parhaiten menestynyt toko-koira. Suureksi yllätykseksi meidän Kerttumme ylsi listalla upealle viidennelle sijalle! Mutta tässäpä ei ole vielä kaikki... yhdistys palkitsee myös jokaisesta neljästä sveitsinpaimenkoirarodusta ja kummastakin sukupuolesta vuoden parhaiten aikana näyttelyissä sijoittuneet. Ja vuoden 2011 osalta grosse narttujen kirkkaimmalla sijalla on, meidän Kerttu!

Kaikki se hoito, harjoittelu, jännitys ja vatsan väänteet, kyllä kannatti!

Uusi lauma, uudet kujeet

Niin vain aika kuluu kuin siivillä, tältä meillä näytti vielä viime viikon keskiviikkona.

Mutta nyt tänä viikonloppuna kolme ensimmäistä pentua sai oman laumansa ja he muuttivat uusiin koteihinsa. Terveisiä vain Tornioon, Kajaaniin ja Kuopioon, me olemme tähän saakka tehneet parhaamme että teillä olisi mahdollisimman helppo alku uuden perheenjäsenen kanssa. Kertokaa sitten kuinka arki siellä uudessa kodissa lähtee sujumaan ja toivottavasti te ette unohda meitä myöhemminkään, sillä me emme unohda ketään teistä. Pennun luovuttaminen on varsin tunteikas tilanne, silmäkulmat tahtovat kostua ihan väkisin ja hammasta saa purra ettei ääni pettäisi. Asiaa helpottaa se, että uskomme jokaisen teistä tarjoavan hyvän ja turvallisen kodin.

Lauantaina ehdimme avartaa makujen maailmaa jälleen yhdellä uudella kokemuksella, lihaisalla possun luulla. Tästä suuri kiitos lähisukulaisille ja eräälle jo edesmenneelle possulle nimeltä Edward, pentujen reaktioista päätellen voi todeta että taisi "tehdä eetvarttia"...

Lisäksi tilanne toi esiin ennen näkymättömia luonne-eroja. Pentu joka oli aiemmin ollut sellainen vähän väritön, ei liian vilkas eikä liian laiskakaan, oli nyt niin herkun lumoissa että ajoi sisarukset pois samalta luulta!

Mutta mitäpä näille muille, vielä kotona oleville pennuille kuuluu? Ilmeisesti joukon vähentyminen otti myös pentujen henkisille voimille, sillä iltapäivä on ollut todella hiljainen. Pennut ovat nukkuneet vähän kuka missäkin ja talo on muutenkin ollut oudon hiljainen. Tämä oli iltapäivän yleisin näkymä.

Topi kakkoselle piti saada ihan oma nimi. Siinä missä me vanhemmat kannamme vastuun pentujen varsinaisesta hoidosta, lapset saavat osallistua näihin muihin hyvin tärkeisiin asioihin. Asioihin jotka saavat lapset tuntemaan itsensä tärkeäksi ja että hekin ovat päässeet mukaan vaikuttamaan. Lopputulos kuvastaa Topi kakkosen lauhkeaa ja leppoisaa olemusta melkoisen hyvin. Jos tiedätte animaation nimeltä Madagasgarin pingviinit, tiedätte myös kiltin ja kaikille ystävällisen hahmon nimeltä Alokas. Toki nimen voi siellä uudessa kodissa vaihtaa, sillä onhan se outoa jos aikuinen ihminen katselee metsään ja huutelee: Alokas, Alokas, tule tule... Mitä lie naapurit ja muut ajattelevat... Mutta kuitenkin, meillä on siis täällä kotona vielä Alokas, Nuutti, Lola ja Hertta. Tosin kaikilla on jo oma koti odottamassa ja muuttopäivätkin jo tiedetään, eli siinä missä toisissa kodeissa opetellaan elämää uuden perheenjäsenen kanssa, toisissa lasketaan päiviä milloin pienen pennun mentävä reikä elämässä tulee paikatuksi. Ystävät hyvät, malttakaa vielä hetki, me nautimme näistä vielä hetken ja sitten, hyvin pian, on teidän vuoronne.

Uusi vuosi ja uudet... nimet!

No niin, vuosi on vaihtunut ja ajan kulumisen myötä pentujen kehitys on laukannut eteenpäin omalla painollaan. Samalla meidän ihmisten täytyi yrittää keksiä 7 pentujen luonnetta ja/tai olemusta kuvaavaa C- nimeä. Ei muuten ollut ihan helppo homma... Luulemme kuitenkin että selvisimme siitä melkoisen hyvin ja kunnialla, ja tässä he nyt ovat, olkaa hyvä:

1. poika, Harambee's Cool Crusoe, "Topi ykkönen"

2. poika, Harambee's Cool Casanova, "Topi kakkonen"

3. poika, Harambee's Cool Captain, "Jussi"

4. poika, Harambee's Cool Cowboy, "Nuutti"

5. poika, Harambee's Cool Capone, "Lordi"

 6, tyttö, Harambee's Cool Candy, "Lola"

7, tyttö, Harambee's Cool Crystal, "Hertta"

Kuten siis edellisestä voi päätellä, pennut ovat nyt eläinlääkärin tarkastamia, tunnistusmerkittyjä ja rekisteröityjä. Kahta ensimmäistä poikaa kutsutaan lähes samalla nimellä, sillä toinen heistä on lopullinen Topi ja toinen on vielä vapaa. Topi kakkonen saattaa muuten olla väritykseltään ensimmäinen todellinen soopeli joka on meille syntynyt. Roosan viime pentueessa ollut uros on myös selästään hyvin tumma, mutta Topi kakkosen väritys alkaa todella poiketa sisaruksistaan. Kuitenkin, molemmat Topit ovat täysin kelvollisia poikia vietäväksi vaikka koiranäyttelyihin, muista harrastuksista puhumattakaan.

Yleisesti ottaen meillä on mennyt hyvin. Lauhat kelit mahdollistivat hienot puitteet ulkoiluun ja sitähän me harjoittelimme, sillä joka ikinen pissa mikä saatiin ulos tulemaan, oli aina pois matolta ja askel sisäsiistiksi oppimiseen. Makujen maailmaa ollaan avarrettu varovaisesti naudan luulla, jotta pienet vatsat eivät kovin järkyttyisi. Vai järkyttyykö siinä koko koira, jos luu on lähes yhtä iso kuin itse pentu?

Lopuksi vielä pieni varoituksen sana tuleville isäntäperheille. Pentu saa mielikuvissa sellaisen vaaleanpunaisen sädekehän ympärilleen, koska se on suloinen. Kyllä, ihan totta, niinhän ne pennut ovat. Kaikki näkevät mielessään yleensä jotain tällaista:

Mutta kun selkäsi ja katseesi käännät, totuus voi olla jotain tällaista... Nyt siis pikkuhiljaa katselemaan niitä sähköjohtoja ja muita asioita mihin ei soisi pennun hampaitaan kokeilevan.